Presidentinvaalit 2018 – Jarmo Mäkelä

Jarmo Mäkelän esitelmä Helsingin ranskalais-suomalaisella koululla 6.10.2017

kettu

PRESIDENTINVAALIT 2018

Kettu halusi syödä kilpikonnan, mutta kilpi oli esteenä. Niinpä kettu hakeutui kilpikonnan puheille ja sanoi:

”Onpa sinulla kaunis kilpi! Myy se minulle. Minä nimittäin keräilen kauniita esineitä ja haluaisin saada sen kokoelmiini”.

Kilpikonna vastasi: ”Jos myyn kilpeni sinulle, voit syödä minut ja se lieneekin tarkoituksesi. Kilpeäni en myy”.

Kettu meni pois ja oli hyvin vihainen.

Seuraavana päivänä kilpikonnan puheille tuli ketun asianajaja. Hän sanoi: ”Olet esittänyt kettua kohtaan törkeitä epäilyksiä, joiden tueksi sinulla ei ole todisteita eikä näyttöä. Jos koskaan enää toistat syytöksesi, haastamme sinut oikeuteen, ja joudut vankilaan”.

Hyvä on, sanoi kilpikonna. Voin kyllä pitää suuni kiinni, mutta kilpeäni en myy. Asianajaja meni pois ja oli hyvin vihainen.

Jonkin ajan kuluttua siihen metsään, jossa kilpikonna asui, ilmestyi televisioita. Ne kaikki näyttivät samaa ohjelmaa. Ensin tulivat uutiset. Pääuutinen oli sensaatiomainen: Kettu oli päättänyt ryhtyä kasvissyöjäksi!

Jutussa haastateltiin ketun ystäviä, ketun henkilääkäriä ja kettua itseään. Jokainen todisti, kuinka ehdottomasti kettu oli luopunut kaikenlaisesta eläinravinnosta ja kuinka hyvinvoiva ja hyväntahtoinen siitä oli tullut.

Kilpikonna katseli uutisia hyvin hämillään.

Seuraava ohjelma oli luontodokumentti. Se kertoi, kuinka kilpikonnat olivat oppineet lentämään. Näytettiin kuvia konnista, jotka onnellisina liitelivät taivaan sinessä sekä kuvia huikaisevista maisemista, jotka nyt avautuivat niiden ihailtaviksi. Kaikki tämä oli tullut mahdolliseksi, kun kilpikonnat olivat luopuneet kilvistä, jotka lentämisen kannalta olivat osoittautuneet aivan liian raskaiksi.

Minäkin haluan lentää, ajatteli kilpikonna. Se antoi pois kilpensä – ja niin kettu söi sen.

Mistä tässä vanhassa eläinsadussa on kyse?

Kyse on todellisuuden hallinnasta. Se jakautuu kahteen osaan: fyysisen ympäristön hallintaan ja informaatioympäristön hallintaan.

Kun toimitaan fyysisessä ympäristössä, silloin otetaan haltuun ja pidetään hallussa maa-, meri ja ilmatilaa, jopa avaruutta.

Mutta kun otetaan haltuun informaatioympäristöä, silloin pyritään vaikuttamaan ihmisten mielialoihin, mielikuviin, mielipiteisiin, ratkaisuihin ja toimintaan.

Tuloksellinen toiminta fyysisessä ympäristössä edellyttää siihen soveltuvia välineitä, useimmiten miehiä ja aseita. Informaatioympäristön hallintaan tarvitaan myös omia työkaluja ja kykyä käyttää niitä. Tätä kutsutaan informaatiovaikuttamiseksi, äärimuodossa informaatiosodaksi.

Informaatioympäristön hallinnan tavoitteena on tuottaa reflektiivistä kontrollia. Se tarkoittaa sitä, että tiettyjä viestejä lähettämällä ja toistamalla informaation kohde saadaan toiminaan oman todellisen etunsa vastaisesti – kilpikonna saadaan luopumaan kilvestään.

Tämä toimii kuitenkin vain, jos viestin lähettäjä onnistuu salaamaan oman toimintansa niin, ettei kohde ymmärrä, mitä sille on tapahtumassa. Siksi tärkein keino vihamielistä informaatiovaikuttamista vastaan on tehdä se näkyväksi, paljastaa se – jonkun on kerrottava kilpikonnalle, että kettu johtaa sitä harhaan.

Koska te kaikki olette nuoria ihmisiä, en malta olla sanomatta muutamaa sanaa menneisyydestä: Tapahtuiko informaatiovaikuttamista ja käytiinkö informaatiosotia silloin, kun te ette vielä olleet syntyneet, ja jos, niin miten?

Kylmän sodan aikana, toisen maailmansodan päättymisestä Berliinin muurin murtumiseen asti, todellisuuden hallinnan keskeisinä välineinä oli kaksi toisilleen vastakkaista ideologiaa, kommunismi ja kapitalismi. Niitä käytettiin, kun haluttiin perustella ja oikeuttaa kahden suurvallan toimet, kun ne tavoittelivat koko maailman herruutta.

Neuvostoliiton pyrkimyksiä tuki valtiojohtoinen media sekä eri maiden kommunistisista puolueista ja niiden peitejärjestöistä rakennettu, keskitetysti johdettu kansainvälinen verkosto.

Läntisen maailman puolesta informaatiosotia kävivät Yhdysvaltain perustamat ja rahoittamat, mutta toiminnallisesti suhteelliset itsenäiset viestintälaitokset. Ne olivat satojen ammattilaisten organisaatioita, jotka osasivat hyödyntää informaatioympäristössä avautuneita mahdollisuuksia oma-aloitteisesti ja joustavasti keskuksen ohjeita odottamatta.

Kylmän sodan aikana Suomen vaaleihin, myös presidentinvaaleihin, vaikutettiin ulkoa käsin kummaltakin puolelta tavalla, jota nykyään on vaikea edes kuvitella. Neuvostoliiton vaikutus oli kuitenkin ylivertainen. Meidät saatiin uskomaan, että oma etumme toteutuisi parhaiten, jos vain toimisimme siten kuin itäinen naapuri toivoi.

Ilmiötä kutsuttin suomettumiseksi ja oman ikäpolveni sekä minua vanhempien ikäluokkien ajatteluun se vaikuttaa yhä.

Kun kylmä sota päättyi, lännessä vedettiin johtopäätös, jonka mukaan sota oli voitettu ja kaikki aiemmat ponnistukset todellisuuden hallitsemiseksi voitiin lopettaa. Yhdysvallat ajoi alas viestintälaitoksensa ja kaikkialla läntisessä Euroopassa alettiin nopeasti supistaa myös puolustusmenoja.

Uskottiin, että kylmän sodan olivat ratkaisseet lännen eduksi tehokkaampi talousjärjestelmä, oikeudenmukaisempi yhteiskuntajärjestys ja ylevämmät arvot: vapaus, demokratia ja tasa-arvo. Hyvä asia puhuisi itse puolestaan eikä se enää tarvitsisi tuekseen mitään erityisiä toimia.

Georgian sodan ja Krimin miehityksen jälkeen myönnettiin, että tämä oli virhe. Siksi viime vuosien kyber-, hybridi- ja informaatiovaikuttaminen on useimmille länsimaille tullut lähes täydellisenä yllätyksenä.

Mitä tekemistä tällä kaikella sitten on meidän tulevien presidentinvaaliemme kanssa?

Vuoden sisällä Yhdysvalloissa ja Ranskassa on valittu uusi presidentti ja Saksassa pidettiin Liittopäivävaalit. Niissä kaikissa tapahtui maan ulkopuolelta johdettua informaatiovaikuttamista. Se ei ehkä kaikkialla tuottanut toivottua tulosta, mutta tämä onkin vasta alkua. Siksi on mahdollista, että samanlaisia vaikutusyrityksiä havaitaan myös meillä.

Presidentti Niinistö on todennut, että informaatiosodassa jokainen kansalainen, nuori ja vanha, on maanpuolustaja. Siksi jokaisen tulee osata olla valppaana ja tunnistaa ne menetelmät, joita vihamielisessä informaatiovaikuttamisessa voidaan käyttää.

Yksi keino tehdä informaatiovaikuttamista näkyväksi on faktojen tarkistaminen. Suomessa on useiden viime vaalien yhteydessä toiminut Faktabaarina tunnettu ryhmä vapaaehtoisia. He ovat selvittäneet, löytyykö puolueiden vaaliohjelmista tai esitetäänkö vaalikeskusteluissa väitteitä, jotka ovat tosiasioiden vastaisia. Työtä jatketaan tulevissa presidentinvaaleissa. Ensimmäistä kertaa raportoidaan nyt myös disinformaatiota koskevista havainnoista eli väärennettyjen ja valheellisten viestien käytöstä ja levittämisestä sosiaalisessa mediassa.

Toisin kuin yleensä ajatellaan, kukaan ei tule vaaleissa valituksi ainoastaan siksi, että on erityisen suosittu, tai jää valitsematta siksi, että olisi erityisen epäsuosittu.

Vaaleissa valituiksi tulevat ne, joita vaaliasetelma suosii. Ja juuri tuohon asetelmaan pyritään eri tavoin vaikuttamaan – niin ulkoa kuin sisältä.

Vaikutttaminen alkaa paljon ennen vaaleja ja ennen vaalikampanjoiden alkua, silloin kun eri tahot keskuudessaan pohtivat, millaisia ehdokkaita ne asettavat. Tämän pohdinnan tuloksena selviää, kuinka monta ehdokasta vaalissa on valittavana.

Tässä tilanteessa ollaan nyt. Oletetaan, että kaikki ehdokkaat ovat tiedossa. Heitä on kahdeksan, viisi miestä ja kolme naista.

Yksi ehdokkaista on virassa oleva tasavallan presidentti, mutta yksikään hänen vastaehdokkaistaan ei ole ehdokkaita asettaneen puolueen johtaja. Tämä on saanut monet päättelemään, että puolueet käyvätkin vaaleihin jonkinlaisilla sijaisehdokkailla. Asetelma on heidän kannaltaan erittäin epäedullinen.

Toinen asetelmaan vaikuttava seikka on ehdokkaiden näkyvyys. Tässä suhteessa ehdokkaista yksi on ylitse muiden: presidentti saa virkatoimiensa myötä huomattavaa näkyvyyttä miltei kaiken aikaa, kun taas muiden täytyy kamppailla ankarasti muiden ehdokkaiden kanssa päästäkseen esille.

Näkyvyyden suhteen pitää paikkansa presidentti Urho Kekkosen kannattajien aikanaan toistama iskulause: On sama, mitä puhutaan, kunhan puhutaan. Jos joku ehdokkaista saa osakseen muita näkyvämpää ja monipuolisempaa julkisuutta, se vahvistaa mielikuvaa siitä, että hän on muista poikkeava ehdokas. Tämä toimii hänen edukseen siitä riippumatta, onko julkisuus myönteistä tai kielteistä.

Kolmas asetelmaan vaikuttava tekijä on se, kuinka suosittuja ehdokkaat ovat omien ydinkannattajiensa keskuudessa. Tässäkin suhteessa tilanne on varsin erikoinen. Presidentti Niinistön gallup-kannatus on kolminkertainen hänen taustaryhmänsä eli Kokoomuksen kannatukseen nähden.

Asian kääntöpuoli on se, että muiden ehdokkaiden on vastaavasti ollut vaikea yltää lähellekään oman puolueensa kannatusta.

Näillä näkymin pidetään hyvin mahdollisena, että ainakin Keskustan ja SDP:n, mahdollisesti myös Vasemmistoliiton perinteisistä kannattajista suuri osa äänestää heti ensimmäisellä kierroksella muuta kuin puolueensa omaa ehdokasta.

Lähimpänä oman taustaryhmänsä kannatusta on Vihreiden Pekka Haavisto, mutta vaalikampanjan kiihtyessä myös Perussuomalaisten Laura Huhtasaarella on mahdollisuudet yltää hyvin lähelle taustaryhmänsä gallup-kannatusta, mikä se sitten ensi vuoden puolella onkin.

Oma tapauksensa on Paavo Väyrynen, jonka taustaryhmällä ei mitattua kannatusta ole juuri lainkaan, mutta jolla henkilökohtaista kannatusta on varmasti  ainakin muutaman prosenttiyksikön verran.

Neljäs asetelmaan vaikuttava tekijä on se, millaiseksi äänestäjät uskovat vaalituloksen muodostuvan. Tämä voi vaikuttaa kolmella tapaa.

Jos presidentti Niinistön suosio pysyy vaaleihin asti nykyisissä lukemissa, äänestäjät voivat taktikoida. Ajatellessaan, että Niinistö tulee valituksi joka tapauksessa, he saattavat vaalien ensimmäisellä kierroksella äänestää jotain toista ehdokasta. Tämä mahdollisuus kasvaa, jos Niinistö käy ponnettoman kampanjan, jonka hänen vastustajansa leimaavat ylimielisyydeksi. Tämä on ainoa vaaliasetelmasta suoraan aiheutuvat seikka, joka näillä näkymin voi johtaa siihen, että vaaleissa tarvitaan toinen kierros.

Todennäköisempää on, että vaalien lähestyessä Niinistön suosio laskee joka tapauksessa jonkin verran. Kampanjoiden myötä muut ehdokkaat onnistuvat varmasti pitämään kasvavan osan perinteisistä ydinkannattajista itsellään. Jos alkaa käydä ilmeiseksi, että toinen kierros on todennäköinen, suurin huomio ei kohdistu siihen, kuka tulee ensimmäiseksi, vaan siihen, kuka tulee toiseksi.

Myös tässä tilanteessa äänestäjät voivat taktikoida. Jos on käynyt selväksi, että ”oma” ehdokas ei missään tapauksessa yllä kakkossijaan, äänestäjä voi pyrkiä estämään epämieluisimman ehdokkaan pääsyn kakkoseksi – esimerkiksi äänestämällä heti ensimmäisellä kierroksella todennäköistä ykköstä.

Kolmas vaikutus on havaittu kaikissa demokraattisissa vaaleissa. Vaalipäivänä noin kuusi tai seitsemän prosenttia äänestäjistä kysyy itseltään: Kuka voittaa? Ja he äänestävät sitä, jonka uskovat voittavan. Kaikki eivät arvaa voittajaa oikein, mutta silti se ehdokas, jonka yleisimmin uskotaan voittavan, saa muutaman prosentin ylimääräisen edun.

Moni saattaa nyt kysyä mielessään, eikö sitten ole mitään merkitystä sillä, millaisella ohjelmalla ehdokas menee vaaleihin ja millaista politiikkaa, erityisesti ulkopolitiikkaa, hän ilmoittaa noudattavansa.

Ohjelmilla on merkitystä, mutta en usko, että valinta tapahtuu niiden pohjalta. Ohjelmalla ja sen esittelyllä luodaan uskottavuutta siihen, että ehdokas tietää, mitä presidentin tehtäviin kuuluu ja kykenee toimimaan presidentin tehtävässä. Mutta kun suurin osa äänestäjistä on valmis myöntämään, että ehdokkaista useampi luultavasti selviää virassa ihan hyvin, ohjelma ei ole enemmistölle keskeinen valinnan peruste.

Vaaliohjelmia suurempi merkitys on sillä, millaisia mielipiteitä ehdokkaat esittävät niistä koti- tai ulkomaan tapahtumista, jotka nousevat keskeisiksi uutis- ja puheenaiheiksi vaalikampanjan aikana. Osa näistä aiheista voi olla hyvinkin yllättäviä koti- tai ulkomaisia tapahtumia, joihin ehdokkaiden on vaikea etukäteen varautua. Sisäpolitiikan kestoaiheet – maahanmuuttoon, eriarvoistumiseen ja syrjäytymiseen liityvät uhat – ovat varmasti näkyvästi esillä kampanjan aikana, vaikkei presidentillä olekaan toimivaltaa näiden asioiden suhteen.

Koska ehdokkaiden on pakko yrittää erottautua toisistaan, näihin tilanteisiin ja niiden yhteydessä esitettyihin kannanottoihin sisältyvät vaalien suurimmat sudenkuopat, mutta myös suurimmat mahdollisuudet.

Lopuksi on syytä palata alkuun. Jos vaaleihin yritetään vaikuttaa ulkoa käsin, tuo vaikutus kohdistuu ehdokkaiden keskinäisiin eroihin ja suhteisiin. Jotain ehdokasta voidaan yrittää nostaa, toisia saattaa kyseenalaiseen valoon. Jos tämä tehdään tökerösti kuten Ranskan presidentinvaaleissa, yritys kääntyy itseään vastaan. Jos se tehdään hyvin, vaikutus paljastuu vastaa vaalien jälkeen, jos silloinkaan.

Jarmo Mäkelä

 

********

JARMO MÄKELÄ

Ylellä toimittajana kesästä 1981, kunnes jäi eläkkeelle kesällä 2013. Jatkoi sen jälkeen kolumnistina Ylellä tämän vuoden kevääseen asti.

 Työskenteli ulkomaantoimittajana, tv-uutisten ulkomaanosaston esimiehenä, Brysselin-kirjeenvaihtajana ja muun muassa Moskovan-kesäkirjeenvaihtajana 1982, 1985 ja 1987.

 Harvardin yliopistossa 1990–1991. Lehdistöneuvoksena Washingtonin-suurlähetystössä 1997–2001.